Lyriikka käyttää paljon kielikuvia. Niillä on myös paikkansa kaunokirjallisuudessa. Yleisimmät kielikuvat taitavat olla vertaus ja metafora. Nämä käsitetään yleensä toistensa synonyymeinä, mutta sitähän ne eivät ole.  Vertaus on selkeämmin ilmaistu ja siinä käytetään kuin-sanaa erottamaan rinnastettavat sanat. Se on kuin vaaka ja ”kuin” on kuppien välissä oleva mittauskoneisto. Metafora on tavallaan tuo koko vaaka. Metaforassa kuvataan kohdetta toisen mielikuvan kautta.  Eli esimerkin voimalla näiden erojen kimppuun: ”Järven pinta on kuin kristallipeili”. Ja ”kristallipeilinä loistaa järven pinta”.  Eli jälkimmäisessä esimerkissä järven pintaa kuvataan suoraan kristallipeilinä (se on järven pinta). Mutta onko yleisesti käytetyt fraasit ”järven selkä” tai tuo loppuun kaluttu ”ajan hammas” metaforia vai ei? Varmaankin ovat joskus olleet. Metafora voi hiipiä arkikieleen pikku hiljaa niin, että se menettää alkuperäisen ja laajemman merkityksen tai ainakin halu käyttää sitä tehostekeinona kaunokirjallisuudessa tai runoudessa lopahtaa. Puheessa voimme jopa käyttää kulunutta ”ajan hammas” –fraasia, mutta kukaan tuskin sitä lisää tekstiin.

Kielikuva on keino luoda tekstiin kuvallista ilmaisua, joka maalataan lukijan itse valitsemin värein hänen mielensä kankaalle. Se ei ole tarkkaa kielenkäyttöä ja siksi se on kiehtovaa. Kielikuvilla voidaan hämärtää merkityksiä ja rakentaa arjesta poikkeavia ”kuvia”, jotka voivat olla rakenteeltaan yllättäviä ja hyvinkin ihastuttavia. Tämä sopii tietenkin lyriikkaan, mutta myös proosaan. Ja eräs näistä kertomataiteen mestareista on syksyllä 90 –vuotta täyttävä Ray Brudbury, jonka kaikki scifi-kirjallisuuden ystävät tuntevat. Hän käyttää niitä melko paljon tekstissään. Ne ovat tuoreita, pelottavia, ihastuttavia, lohduttomia, oivaltavia ja lähtökohdiltaan kaikkien lukijoiden ymmärrettävissä. Mutta annetaan tuolle mainiolle kirjailijalle puheenvuoro. Poimin tähän muutamia virkkeitä malliksi ja opiksi. Ja teen sen varsin kateellisena. Otteet ovat novellikokoelmasta: ”Toiset taivaat”.

”He odottivat kauan, mutta ei kuulunut muuta kuin heidän hevostensa hermostuneen ihon värinä, aivan kuin mustat samettitamburiinit olisivat helistelleet hopeisia jalustinsolkia pehmeästi, pehmeästi”.

”Verhot liehuivat kuin kuutamon hunnut”.

”William Lantry seisoi syystuulessa kukkulalla. Tuntui hyvältä kävellä jälleen, tuntea tuuli ja kuulla lehtien kahisevan kuin pienet hiiret hänen edessään tiellä. Tuntui hyvältä nähdä kirpeän kylmät tähdet, jotka tuuli vei miltei mennessään”.

”Väri pakeni hyvin hitaasti hänen kasvoiltaan, samalla tavoin kuin lääkkeen väri häviää tiputusnesteeseen”.

”McClure oli kuin joku solakka, punaturkkinen ajokoira, joka kuunteli kuuntelemistaan liu’uttaen samalla katsettaan toiselle sivulle, ja hänen paha aavistuksensa oli niin tarkan mikroskooppinen, että sen saattoi vain tuntea niin kuin saattaisi tuntea huomaamattoman vihellyksen jollain syvemmällä aivojen osalla kuin silmillä tai sieraimilla tai korvilla”.

”Naisen silmät alkoivat kaataa viileyttä miehen pääkalloon. Ne olivat kuin kaksi pientä jokea, jotka virtasivat miehen omien silmien muodostamia kanavia pitkin ja levisivät hopeanvihreänä äänettömyytenä hänen piinattujen aivojensa ylle”.

”Hänet hitaat jalkansa oli kääritty nikotiinitahraisiin siteisiin, hänen tukkansa oli kesytön, pitkä ja harmaa kuten hänen partansakin; parta ympäröi suuta, joka näytti aina värisevän paljastuksista”.

”Pää liikkui aivan kuin hänen nenänsä olisi kirjoittanut yhtä ainoaa sanaa ilmaan”.

”Me kurkistimme sisään etuovesta peläten kaikuja, joita saattaisimme löytää kiertelemästä hämmentyneinä käytäviä; kolinaa, jota kuuluu kun kaikki huonekalut viedään pois eikä mikään enää pehmennä puheen virtaa, joka soljuu kaikissa taloissa koko ajan”.

”Hän ei saanut olla luiseva jotta emme kolhisi häneen itseämme, eikä niin lihava, että me häviäisimme näkyvistä hänen halatessaan meitä”.

”He näkivät vanhat kaupungit, omiin niittyihinsä hukkuneet, ne lojuivat kuin lapsen hienot luut tuulessa aaltoilevien ruohojärvien keskellä”.

Viimeiseksi ystäväni lähettämä esimerkki ”Kuolema on yksinäinen juttu” -kirjasta.  Se on kieltämättä mainio: “Ja iso punainen raitiovaunu rymisi kuin maanvyörymä merta kohti aina puolen tunnin välein ja keskiyön hetkenä kaarsi ympäri räiskien kipinöitä korkeista ilmajohdoistaan ja ajoi pois vaikertaen unessaan kääntyilevien vainajien lailla, niin kuin vaunut ja niitä huojuen kuljettavat miehet olisivat tienneet, ettei vuoden päästä heitä enää olisi, että silloin raiteet peittäisi betoni ja asfaltti ja korkeat hämähäkinlankajohdot olisi kierretty rullalle ja vieritetty pois.”