Kuukausi: heinäkuu 2024

Olen ihmetellyt, että minkälainen logiikka opastaa pyöräilijöitä ajamaan liian isolla vaihteella. En määrittele itseäni sovinistiksi ja tuskin kukaan muukaan joka minut tuntee, mutta tämä ongelma näkyy useimmiten naisten kohdalla. Toki kaikki miehetkään eivät ole ymmärtäneet, että matka käy sujuvammin ja vähemmällä puurtamisella, kun kampea pyörittää hieman vauhdikkaammin. Jossain aiemmassa artikkelissani mainitsin, että tuo kadenssi pitäisi olla vähintään 80 kierrosta minuutissa. Eli hieman useammin kuin kierros sekunnissa. Jos tavoitteena on saada lihaksikkaat reidet, niin silloin tuo vääntäminen on toki oikea vaihtoehto. En usko, että monikaan nainen pyrkii tuohon tavoitteeseen.

Mutta mikä sitten saa polkemaan liian suurella vaihteella? Jossain artikkelissa syyksi ehdotettiin, että jotkut pyöräilijät eivät ehkä vain ymmärrä, miten polkupyörän vaihteet toimivat. He saattavat olettaa, että suurimman vaihteen valitseminen saa heidät kulkemaan nopeammin tai helpottaa polkemista. Tämä kertoo sen, että tutustuminen välityssuhteiden merkitykseen on tyystin unohtunut. Voihan se olla näinkin. Toki joidenkin kohdalla taustalla on ehkä vain puhdas laiskuus. Mitä vaihtamaan, kun samalla välityssuhteella pääsee paikasta toiseen. Ehkä pitäisi pysäyttää joku kammen vääntäjä ja kysyä asiasta. Näin ujolle miehelle, siinä saattaa kuitenkin olla liikaa haastetta.

Hypätään toiseen aiheeseen, joka tulee silloin tällöin vastaan, kun kuuntelen podcasteja. Korvanapeille on hyvä tilaisuus, kun kissamme taluttaa minua joka toinen päivä tunnin verran lähimetsässä. Näin se vain menee eli Elmeri määrittelee reitin ja minä seuraan perässä. Siinä tulee tutuksi monet pusikot, kompuroinnille sopivan mittaiset kannot ja lisukkeena mahdollisuus osallistua punkkisafarille. Tuosta kaiketi voi päätellä, että meillä eletään kissan ehdoilla. Oikea päätelmä, mutta toki myönnän, että kadehdin koirien taluttajia.

Aika kuluu mukavasti, kun keskityn johonkin podcastiin. Kuuntelen lähinnä tiedejuttuja ja niissä on yleensä aina mukana aiheeseen perehtynyt asiantuntija. Muutama päivä sitten jouduin luovuttamaan, koska haastateltava toisti vähän väliä niinku-sanaa. Harmitti vietävästi, sillä tuo nitkuttelu varasti koko kuuntelutilan. En pystynyt enää keskittymään aiheeseen, sillä odottelin vain seuraavaa nitkautusta. Aihe oli kiinnostava, mutta jouduin lopulta siirtymään toisen podcastin pariin. Mikään poikkeustapaus tämä ei ole. Joku voi sanoa, että ongelma on kuuntelijan puoleisessa päässä. Ehkä näin, mutta en taida löytää sellaista metodia, jonka avulla tuosta ongelmasta pääsisin eroon. Minusta kieli nauttii enemmän sanomisen rikkaudesta kuin saman toistosta.  

Varmaan suurin osa näistä asiantuntijoista joutuvat esiintymään julkisesti, joten eikö kukaan uskalla ottaa hihasta kiinni ja kertoa, että niinku-sanan voi kiertää jollain toisella ilmaisulla.  Ymmärrän toki toiston merkityksen, jos halutaan vahvistaa jotain ajatusta. Mutta mitä tuo niinku jatkuvana nitkutteluna sitten vahvistaa. Minusta ei mitään.

Meidän rikkaassa kielessämme on sanontoja, jotka ovat vaeltaneet tämän kansan muistissa pitkän matkaa. Vanhimmat ovat varmaan vähintään keskiajalta ja jopa kauempaakin, koska Raamattu on monien sanontojen alkulähde. Sanonnat ovat syntyneet omassa kulttuuriympäristössään, joten niiden merkitykset ovat jossain määrin hämäriä digiajan kaupunkiasujalle, vaikka niitä käytetään edelleen. Kieli on hakenut muotoansa viimeisten vuosisatojen aikana, joten eihän tuo ole ihmekään. Uskoisin, että useimpien sanontojen syntypaikkoina on lähinnä maaseutu ja sen arkinen elämä.

Kun sanotaan, että päivä on pulkassa, niin tämän päivän kulkija toki ihmettelee, että missä hiton pulkassa. Eihän tuossa sanonnassa ole mitään tolkkua. Tuolla ei tietenkään tarkoiteta nykyistä pulkkaa, joka soveltuu lähinnä talviseen mäenlaskuun. Ehkä niitäkin oli, koska lasten mäenlasku taita olla ikiaikainen riemun lähde. Itse tehdyt sukset vaativat niin paljon käsityötä, että tuskin niitä annettiin lapsille katkottaviksi. Siihen sopi paremmin vaikka arkea helpottava jalaksellinen maitokärry, joka piti monien saatesanojen jälkeen palauttaa ehjänä.

Pulkalla tarkoitettiin menneinä aikoina pientä puukapulaa, johon merkittiin lovi, jokaisen päivätyön jälkeen. Niitä nimitettiin myös päiväpulkaksi, pulikaksi ja taksvärkkikapulaksi. Kapuloita oli kaksi, joten kolojen piti löytyi molemmista pulkista ja niiden viillot pitivät sopia tarkasti yhteen. Tämä onnistui, kun ne asetettiin tekovaiheessa rinnakkain ja molempiin kaiverrettiin kolot samalla viillolla. Toinen pulkista jäi talon isännälle ja toinen taksvärkkipäiviä tehneelle torpparille tai rengille. Ja uskoisin, että niitä pidettiin visusti tallessa.