Jos minusta olisi tullut runoilija, niin viettäisin aivan toisenlaista elämää. Tylsän aamupuuron sijaan nauttisin ehkä virkistävän viiniryypyn, ennen kuin alkaisin tutkimaan leikekirjaani. Olohuoneessa viipyisi vielä edellisen illan kultturellin keskustelun tuoksu ja keittiö olisi notkollaan ruoantähteitä ja laseja. Hyvä ystäväni (runoilija hänkin) lojuisi sohvatuolissa kädessään muistivihon sivu, johon hän on kirjoittanut aamuyön tunteina elämänsä parhaan runon ennen lopullista sammumistaan.
Kirjahyllyni olisi ahdetty täyteen kirjoja, joiden epämääräinen järjestys jo itsessään kertoisi, että asunnossa asuu boheemi sanataiteilija, jonka tehtävään ei kuulu laittaa elämää järjestykseen vaan elää sitä mahdollisimman täydellisesti. Seiniä koristaisi ystävieni maalaamat taulut, joille olen yrittänyt löytää tilaa niukaksi käyneillä seinäpinnoilla. Luovuuden alttarille itseni täydellisesti uhranneena ymmärrän, että minulla ei ole vaihtoehtoa. Kukaan ei loukkaannu pahemmin kuin taiteilija, jonka työn toinen taiteilija on piilottanut komeron ylähyllylle.
Luultavasti myös ilmiasunikin poikkeaisi nykyisestä melko paljon. Ajatan hiukseni hyvin lyhyeksi, koska liikunta ja lyhyt hiusmuoti on järkevä yhdistelmä. Liikunta määrittelee siis jossain määrin sen miltä näytän muiden tutkivan katseen alla. Minun ei tarvitse ylläpitää niin vahvaa imagoa, kuin runoilijan, jonka habitus täytyy poiketa selkeästi tavallisen vastaantulijan olemuksesta. Runoijan on pakko erottua joukosta, sillä kysymys on tekstin uskottavuudesta. Luovuus ja sitä pönkittävä olemus kuuluvat luovissa ammateissä hyvin läheisesti yhteen. Jos taidemaalari näyttää virastotyöntekijältä, niin hän on ymmärtänyt oman roolinsa vaatimukset melko pahasti pieleen. En itse ainakaan ostaisi minkäänlaista taulua tekijältä, joka kulkee puku päällä ja kaulassa roikkuva kvavatti vaatii jatkuvaa suoristamista.
Runoilijan läheisin ystäväpiiri koostuu lähinnä toisista runoilijoista. Toki hän voi hyväksyä joukkoonsa myös prosaisteja, vaikka näiden luovuus ei voikaan yltää runoilijan mielikuvituksen tasolle. Proosan vääntäjä on tylsä, koska hän ei voi luottaa vain pelkästään inspiraation voimaan. Hän ei pysty koskaan antautumaan luovuuden edessä täydellisesti, sillä romaanin kirjoittaminen vaatii myös matematiikkaa ja harppia.
Runoilija roolinsa täydellisesti hallitsevan täytyy olla jossain määrin tavoittamaton. Tämä näkyy erityisesti tekstissä, jonka lähtökohtana voi olla vain ja ainoastaan monitulkinnaisuus. Sitä ei missään nimessä saa ymmärtää ensimmäisellä lukukerralla, ei vielä edes toisella. Jos runon merkitys jää täydellisesti selvittämättä, niin tämä on iso sulka lyyrikon hattuun. Täydellinen runo on sellainen, jolla on loputtomasti merkityksiä tai lyhyemmin sanottuna: kukaan ei ymmärrä sitä. Runo on kuin runoilija, jolla on monta todellisuudentasoa.
Runoilijan tehtävänä on tehdä kielestä kielikuvien läpipääsemätön verkko. Runoilija on synnyttäjä, joka kansoittaa tämän maailman luovuuden keskosilla, joita kukaan ei halua kasvattaa isoksi – ei ainakaan runoilija itse.
